Hallitusneuvottelut tapahtuvat suljettujen ovien takana. Kansa odottaa syrjäytettynä, tyhmänä ja arvottomana, siirrettynä suuren ja mahtavan hallitusneuvottelija Vanhasen kabinetin vahanukeiksi. Demokratian matka diktatuuriin on alkanut.  Salaisista salaisimmat neuvottelut ovat seurausta yksinvaltiuteen sairastuvasta pääministeriehdokkaasta, joka ei ole yhtään enemmän kuin kuka tahansa meistä. Sairaalla ei ole sairauden tuntoa. Onkin ajan kysymys, kuka uskaltaa puhkaista kuplan.

Yksineläjän arkea ryydittävät vierailut, varsinkin lasten perheet ovat tervetulleita milloin vain. Nykyisin on kutsuttava. Nuoret perheet juoksevat ajan janalla huomaamattaan, että aikaa ei saa kiinni. Aika on pysäytettävä vaikkapa äidin tahdolla. Eilen se toimi, sain kotiini vanhemman tyttäreni Heidin perheen. Mukana seurasivat  Atte, alias 'Atso Almila', hänen miehensä, Nicolas Alexander alias 'Nikke Nakkerton', heidän lapsensa ja lapsenlapseni (tuleva tsaari,ranskalaisen isosisänsä mukaan), Nicolaksen koulukaveri, yökylään tullut Antto (muuten Heidi ja Anton äiti olivat lapsuuskavereita v. 1979-83 asuessamme samassa lähiössä) sekä saksanpaimenkoirat Randy ja Vinski. Viidenkymmenenyhden neliön kaksioni täyttyi elämästä, juuri sellaisesta, johon lapsena olin tottunut. Läheisyys, yhteys, voima ja kuuluminen - siinä myö ollaan. 

Nicolas ja Antto ovat yhdeksänvuotiaita. Nicolakselle olen kertonut tarinaa Otosta ja Eetusta viimeiset seitsemän vuotta, niihin hän ei kyllästy. Niinpä jälleen jouduin avaamaan tarinalaatikon kannen ja kukapa muukaan sieltä nousisi ensimmäisenä, kuin Otto ja Eetu. Antto kuunteli ensimmäisen kerran tarinaa verrattomista serkuksista, joille aina tapahtuu hämmästyttäviä asioita. Lopetin tarinan sanomalla, jatkuu seuraavassa numerossa, Antto totesi, milloin se ilmestyy. Oli pakko sanoa, että vasta sitten, kun tulet seuraavan kerran kylään.

Kiitos kaikille minua äänestäneille! Uskoitte siihen työhön, jota olen tehnyt ja tulen tekemään niin kauan kuin henki soi ja laulaa. Olen ylpeä teistä!

Vasta nyt, vaalien jälkeen media on alkanut puhua köyhyydestä. Tiedotusvälineet nostavat esiin asioita, joista oli hyvä vaieta vaaleja ennen. Eivät ne mihinkään katoa, ihmisten vaikeudet elämän ikävästi yllättäessä, tai muutenkin kaltoin kohdellessa. Emme tiedä kohtaloamme, mutta valtaapitävien tapa kohdella  pärjäävyyden kehästä pudonneita on julma, tyly ja epäeettinen. Ihmiset, jotka eivät enää jaksa pitää puoliaan, muuttuvat näkymättömiksi. Heidät muutetaan, tahtomattaan.

Syrjäytymisen ehkäisyn Tuki ry. aloittaa aktiivisen toiminnan syksyllä -07. Kutsun kaikkia mukaan toimintaan. Kerron lisää, kun soitat minulle, puh. 044-3549128, 050-4380167 tai otat yhteyttä kysymyksilläsi meiliini mpsante@netti.fi. Kaunista kevättä, toivottavasti tapaamme.

Hoitohenkilöstön palkoista puhutaan aina vaalien yhteydessä. Hyvä niin, sillä ala on naisvaltainen ja todella kehnosti palkattu koulutukseen ja vastuuseen nähden.

Suomessa tekee vastuullista toimistotyötä valtava ryhmä naisia, jotka ovat olleet enimmäkseen hiljaa. Heidänlaisiaan löytyy erilaisten työyhteisöjen toimistoista, virastoista ja kauppojen kassoilta. Heiltä useimmiten vaaditaan opistotasoinen koulutus sekä moniosaamista tietotekniikasta, ohjelmista ja asiakaspalvelusta. Työstä maksettava palkka on lähes pilkka. Palkkataso jää esim. sairaanhoitajien palkoista reilusti alemmaksi, sillä useimmiten toimistotyöt tehdään päivävuoroina, jolloin ilta- ja yölisät eivät korota alhaista peruspalkkaa. Peruspalkka tällä hetkellä esim. kanslistin tai toimistosihteerin tahtävistä on n. 1600 euroa/kk ilman ikälisiä. Keskipalkka Suomessa on 2300 euroa/kk. Voi vain kuvitella, kuinka esim. pääkaupunkiseudulla yksinasuva toimistomuurahainen suoriutuu pelkästään peruselinkustannuksista, kuten vuokrasta, sähköstä, puhelimesta, terveydenhoito- ja ruokakuluistaan.  

Itse olen tehnyt pitkän päivätyön erilaisissa toimistoissa vaativissa ja vastuullisissa tehtävissä. Palkkani on aina ollut se toimistonaisen arvon mitta, minimipalkan nippa nappa ylittävä läjäys valtakunnan valuuttaa. Nykyisessä tehtävässäni, kirkon perheneuvonnan vastaanottosihteerinä teen mm. vaativaa hoivatyötä, silti palkkani yltää kaikkine ikälisineen vain toimistosihteerin palkan tasolle. Hämmentävää onkin ollut, että Kirkon virkaehtosopimuksessa ei oikein oltu osattu tehtävää arvioida, mihin ryhmään se luokitellaan, joten nimike oli sijoitettu pelkästään hallinnollisia toimia hoitavien kanslistien perään. Nyt palkkauudistuksen yhteydessä tähän saattaa tulla korjaus, mutta se on edellyttänyt mm. keskustelujani ammattiliiton lakimiehen kanssa. Se on vaatinut selvittelyä tehtävän luonteesta ja vastuullisuudesta. Vastaanottosihteerin nimike on sikäli harhaanjohtava, että se ei mitenkään tuo esille työn sisältöä, vaan on miellettävissä mm. lääkäriasemien vastaanottovirkailijoihin.

Nyt, kun vaalityö on lopuillaan ja jännityksen hetket edessä, olo on tyhjä. Paljon olisi pitänyt tehdä, olla äänessä, näkyä ja kuulua. Sitoutumattomana ehdokkaana olen jäänyt paitsi julkisuudesta, jota monet ehdokkaat ovat saaneet esim.puolueen äänenkannattaja lehdessä. Mieleni on välillä vallannut pettymys ja kiukku siitä, että pyynnöistäni huolimatta minuun ei otettu yhteyttä. Olisin tyytynyt myös siihen, että viesteihin vastataan jotakin, täydellinen hiljaisuus on käsittämätöntä. Suuren kiitoksen annan vaalipäällikölleni Silja Päätalolle, joka on tukenut minua uskomattomalla tavalla. Itku tulee silmään, kun ajattelenkin, miten ihmisen suuruus on hänen vaatimattomuudessaan. Olen tavannut myös suurenmoisia ihmisiä vaalikentillä, hienoja ehdokkaita, jotka jaksavat tehdä vaalityötä tietoisena, että mahdollisuudet läpimenoon ovat minimaaliset. On oltava vahva usko siihen, mitä toivoo. Niin kuin Isossa Kirjassakin todetaan, että usko on luja luottamus siihen, jota toivotaan. Toivon, että se työ, jota olen tehnyt heikossa asemassa olevien puolustamiseksi kantaisi hedelmää. Toivon, että puolue, jonka listoilla olen, saa hyvät edustajat, jotka jaksavat taistella suurten puolueiden ylivaltaa vastaan pienen ihmisen puolestapuhujina. Toden totta itsekin haluaisin tuossa joukossa olla!

Vaalikamppailu, vaalitaistelu, vaalipropaganda - kovin sotaisia ovat nuo argumentit, joita käytetään kansan tahdon kaltevalla kentällä. Kyse ei kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä liene sodasta, vaan epätoivoisesta yrityksestä löytää oikeat keinot ihmisten saamiseksi juuri oman itsensä tai sitten oman puolueensa kannattajaksi. Tähän tulokseen tulee, kun selaa lehtien sivuja tai katumainoksia, joissa jotkut suurella rahalla, toiset vaatimattomilla, mutta omaa erinomaisuuttaan korostavalla mainonnalla pyrkivät vakuuttamaan ihmisiä. Lauantaiseurassa ollut Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunenkin totesti vaalimainonnan lisääntyneen lehdessään 35 % edellisistä vaaleista. Jokainen ehdokkaaksi pyydetty tai omaehtoisesti asettunut elättelee loppusuoralla toivon kipinää valituksi tulemisestaan, vaikka realiteetit toista puhuisivatkin. Siksi myös markkinointia tehdään viime hetkiin asti. Markkinapaikoilla tapahtuva vaalityö on taas kuin neulan etsintää heinäsuovasta, vaikka siellä juuri pitäisi saada läheinen kosketus kansan tuntoihin. Pelkkä mainoksen käteen tunkeminen ei riitä, olisi oltava muita houkuttimia. Kansalaiset eivät ole valmiita ottamaan valtavaa mainosaineistoa kannettavakseen, etenkin kun kaikki puolueet saalistavat samoilla areenoilla. Puolueiden kärkinimet, ne jotka tunnetaan pitkältä ajalta, saattavat kyllä herättää kiinnostusta, mutta 'nimettömät' pyrkijät koetaan lähinnä kiusanhengiksi, jotka saavat sen myös tuta kansan kehonkielestä.

Miten kansa sitten päätyy tiettyyn ehdokkaaseen? Tapahtuuko valinta hetken mielijohteesta, pitkän pohdinnan ja seulonnan tuloksena, vaiko turvallisesti aina saman puolueen varmimmin läpimenevän ehdokkaan hyväksi. Haluavatko äänestäjät olla voittajan puolella tai etsiä muutosta. Vahva uskoni on, että ihmisen oma elämäntilanne sanelee, millaisiin arvoihin hän haluaa panostaa. Mutta mistä ihmeestä kansalainen voi saada selvyyden siihen, toimiiko juuri omaksi ehdokkaaksi valittu itselle tärkeiden asioiden eteenpäin viejänä. Äänestämisen on siis perustuttava luottamukseen ja riskiin.

Tällä hetkellä maassamme vallitsee kummallinen tilanne. Yleisesti tiedetään ja mediassakin ylläpidetään keskustelua kansan köyhtymisestä, lapsiköyhyydestä, asumisen kalleudesta, hoitajapulasta sairaaloissa, vanhusten heitteillejätöstä ja pätkätöistä.  Kaikki tunnistavat kansan kahtiajakautumisen tapahtuneen viimeisten neljän vuoden aikana. Siitä huolimatta keskusta ja demarit suvereenisti säilyvät suurimpina puolueina. Tämä ilmiö kertoo ristiriidasta, joka vallitsee puolueiden puheenjohtajien puheissa 'kaikkien ymmärryspolitiikasta', mutta samanaikaisesti hallitusvastuukauden valinnoista, jotka ovat kasvattaneet kansan eriarvoistumista.

Sana köyhä on tullut jäädäkseen. Leipäjonoissa ihmiset eivät enää häpeä näyttää kasvojaan. Ilmaisen ruuan hakemisesta on tullut elämän normaaliarkea. Kuitenkin samaan aikaan ylpeillään huiman talouskasvun linnakkeella. Ilmeisesti huipulta näköala on vain kauniille, vaurautta tulvivalle, aurinkoiselle kultahammasrannikolle. Harmaat betonikylät muodostavat ikävän varjon, josta olisi päästävä eroon. Mutta miten? Köyhät kuolevat nopeammin, kun heitä juoksutetaan nälkäisinä. Köyhät kuolevat nopeammin, kun syövät huonosti ja sairastuvat. Pidetään julkiset terveyspalvelut pienellä liekillä, eiköhän se karsi turhia käyntejä. Köyhät ovat köyhyytensä perineet, sellaisesta aineksesta ei koskaan tule kunnon kansalaisia. Luetteloa voisi jatkaa, mutta se tuskin on tarpeen. Jokaisen kansalaisen, jonka elämänlaatu on heikentynyt viimeisten vuosien aikana, olisi aiheellista tunnustaa tosiasiat. Olisi hyvä kyseenalaistaa poliittisten vallankäyttäjien manipulointia vaalien alla. Myöskään äänestämättä jättäminen ei pelasta. Joku sen vallan kuitenkin ottaa ja joku ne päätökset joka tapauksessa tekee. Useimmiten äänestämättä jättäneen tappioksi.